Johtopäätösten aika

Aikaa on vierähtänyt siitä, kun viimeksi kirjoitin. Arki on ollut työntäyteistä, mutta on ollut muitakin syitä, yksi niistä loukkaantuminen työtapaturmassa, kun oppilas veti tuolin alta ja selkänikamat eivät siitä oikein tykänneet. Tapaturma paljasti ikävästi sen, että olemme aika haavoittuvaisessa asemassa täällä. Sairauskulut maksetaan, mutta palkallista sairaslomaa saa pitää vain 15 päivää. Jos en olisi kyennyt palaamaan töihin ollenkaan tänä keväänä, olisin jäänyt täysin tyhjän päälle. Onneksi hammasta purren, tukikorsetti selän apuna ja särkylääkkeitä napsien pystyin tulemaan töihin, joskin jouduin välillä lepuuttamaan selkääni opehuoneessa maaten. Nyt sujuu jo paljon paremmin, pitkästä seisomisesta selkä ei edelleenkään tykkää, eikä painavista taakoista, mutta normaali arki sujuu jo ihan hyvin.
Työ täällä ei ole ollut ihan sitä, mitä lähdin hakemaan. Siihen on monta syytä, joita en voi tässä julkisesti ruotia. Piti kuitenkin tehdä päätös ensi lukuvuodesta, ja me päätimme palata Suomeen. Pettymyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta tämä vuosi jää ikimuistoisena mieleen. Paljon hienoja kokemuksia on myös kertynyt, uusia ystäviä saatu ja myös uusia taitoja opittu. Ja niin kuin usein käy ulkomailla asuessa: moni asia Suomessa näyttäytyy taas niin mukavassa valossa. Kuivan aavikon keskellä oppii arvostamaan esim. sadetta, ja kaameassa kuumuudessa, joka meitä nyt vaivaa, kaipaa viileitä kesäiltoja ja kuulasta syksyä. Ei se jatkuva auringonpaahdekaan aina kivalta tunnu. Kellokosken Ruukin kouluun palaa entistä tyytyväisempi opettaja, joka osaa arvostaa hyviä tiloja ja oppimateriaaleja, rauhallisempia oppilaita ( uskokaa pois, kollegat, suomalaislapset ovat rauhallisia täkäläisiin verrattuna), mukavia ja reiluja kollegoita ja järkeviä opetussuunnitelmia. Omaa pientä kotia on jo kova ikävä.

 Hotellin beach.

 Vaara vaanii tiellä.

 Altaalta merelle.

Tarja-kollegan kanssa meressä.

Viikko sitten kävimme vihdoin tutustumassa Fujairahin emiraattiin Omaninlahden rannalla. Reissu oli ihana, kelluimme vain lämpimässä meressä ja keräilimme simpukankuoria. Tänä viikonloppuna suomalaisilla oli omat vappubileet, oikeasta vapusta hiukan myöhässä, koska se ei ole täällä vapaapäivä.
Töitä pitää jaksaa puskea heinäkuun 12. päivään asti, tosin oppilaat alkavat kuulemma hävitä jo kesäkuun aikana. Paluupäivä Suomeen on vielä epävarma, koska niin monta asiaa pitää järjestää ennen kuin pääsemme takaisin kotiin. Kesäloma jää siis aika lyhyeksi, mutta ehkä tietty " uusi kuherruskuukausi " entisen työpaikan kanssa korvaa sen. Rakkaat Suomen-kollegat: täältä tullaan, jos ei ihan entistä ehompana, niin kuitenkin entistä innokkaampana!

Kotiinpaluu ja paluu kotiin

Otsikko voi vaikuttaa hieman oudolta, mutta olemme ikäänkuin kahden kodin loukussa: varsinainen koti on Suomessa, mutta tällä hetkellä siellä asuu poikani perhe, ja tämänhetkinen koti on täällä. Lähtiessämme Suomeen joululomalle mietin, miltä tuntuu palata. Tuntuuko siltä, että olemme tulleet kotiin?
Matka ei mennyt ihan putkeen. Lähdimme kaksi tuntia myöhässä Dubaista, ja aamulla kapteeni kuulutti, että polttoaine ei riitäkään Tukholmaan asti, vaan meidän pitää tehdä ylimääräinen välilasku Kööpenhaminaan. Kun lopulta pääsimme Tukholmaan, olimme neljä tuntia myöhässä, ja monilta oli jatkolento jo mennyt. Me onneksi ehdimme Helsingin koneeseen, ja saimme jopa matkalaukkumme. 
Suomi ei näyttänyt kauneimpia äidinkasvojaan, oli koleaa, pimeää ja kuraista, eikä lumesta tietoakaan. Silti oli ihana tulla, nähdä rakkaat ja käydä kylässä omassa pikku kodissamme Kellokoskella. Jakaannuimme Akun kanssa niin, että hän vietti enemmän aikaa poikansa luona ja minä taas omieni.. Kävin myös Ruukissa tapaamassa rakkaita työkavereita ja oppilaita, ja myös edellisessä koulussani Kotkassa. Oli ihana nähdä vanhoja työkavareita!
Jouluviikoksi olimme varanneet mökin Pälkäneeltä, jossa viikon aikana porukkaa oleili vaihtelevasti meistä kahdesta yhteentoista sukulaiseen asti. Tapaninpäivänä sähköt katkesivat myrskyn seurauksena niin meiltä kuin tuhansilta muiltakin. Meillä ei ollut hätää takan ja kynttilöiden ansiosta, mutta onneksi saimme illalla sähköt takaisin vain 8 tunnin odottelun jälkeen. Parin päivän päästä toinen myrsky kaatoi puun mökkitien poikki, mutta siitäkin selvittiin mökin omistajan avulla. Joulu oli kaiken kaikkiaan aivan mahtava, lauloimme ja innostuimme jopa esittämään Tiernapojat, pelasimme lautapelejä ja tietokilpailuja, saunoimme ja muutama rohkea jopa ui järvessä. Ja tietysti söimme. Joulupäivänä Aku ja minä menimme Pälkäneen kauniiseen kirkkoon. Hiukan vaisusti veisaavaa sakkia olivat, vai heräävätköhän hämäläiset laulamaan vasta kotona?
Uusi vuosi vastaanotettiin Vantaalla Flamingossa, mutta alkoi olla jo tunne, että on aika palata kotiin. Niin ihana kuin perhettä onkin nähdä, muiden sohvilla nukkuminen alkaa väkisinkin käydä selän päälle. Kotimatka oli melko rasittava, eikä parin tunnin odotus Dubain lentokentän passintarkastusjonossa aamuyöstä hirveästi naurattanut. Onneksi olimme varanneet hotellihuoneen läheltä lentokenttää, ja pääsimme neljän maissa nukkumaan. Seuraavana päivänä tulimme sitten Al Ainiin, ja kyllä oli mukava avata kotiovi! Vastatakseni alun kysymykseen, tuntui nimenomaan siltä, että tulin kotiin.

Nyt on edessä taas kaikenlaisia haasteita, mm. muutto uuteen kouluun. Pääsimme tutustumaan jo lähes valmiisiin tiloihin, ja hienot olivat. Maltan tuskin odottaa pääsyä kunnon luokkahuonetiloihin!